Johann Sebastian Bach (1685–1750)
Reijo Katajaranta
Bachin vuosikerta 1685 on musiikin historiassa huomattava. Samana vuonna sattui syntymään kaksi muutakin musiikin suurnimeä. Georg Friedrich Händel ja Domenico Scarlatti. Antonio Vivaldi oli syntynyt heitä viisi vuotta aikaisemmin v. 1680.
Tällainen rypäs merkittäviä säveltäjiä samaan aikaan ei ole sattuma, vaan seurausta itse musiikin kehityksestä. Musiikillakin on kehityshistoriansa, jolla oli tietysti yhteytensä tuon ajan yhteiskunnalliseen kehitykseen, mutta siitä jotain hieman myöhemmin.
HUOMIOITA MUSIIKIN HISTORIASTA
Musiikilla on muutamia selviä kehitystasoja, muotoja. – Tiedämme antiikin musiikista varsin vähän, koska sieltä ei ole periytynyt nuottikirjoitusta enempää kuin CD-levyjäkään (Tallessa on asteikkoja, ns. kirkkosävellajit: joonialainen, doorinen, fryyginen, lyydinen, miksolyydinen, aiolilainen).
Soittimista tiedämme jotain kuten aulos ja kithara ja että musiikki perustui skaaloihin. Ensimmäinen musiikin perustavanlaatuinen taso onkin ns. modaalinen musiikki. Modaalinen musiikki perustuu skaaloihin ja niitä koristeleviin korukuvioihin. Mitään sävellajivaihteluita tällaisessa musiikissa ei ole.
Tänäkin päivänä hyvin paljon musiikkia voidaan arvioida modaaliseksi musiikiksi. Kokonaiset musiikkikulttuurit, intialainen, arabialainen, jopa jazzissa on piirteitä modaalisesta musiikista, omat skaalat, omat korukuviot, oma rytmimaailma…, mutta ei sävellajivaihteluita paitsi osassa jazzia.
Musiikin toinen kehitystaso, (kyse ei ole ylemmästä tai alemmasta tasosta, ei paremmasta tai huonommasta) on polyfoninen musiikki, moniääninen musiikki, kontrapunktinen musiikki. Tämä lähti kehittymään 500-luvulla gregoriaanisesta kirkkolaulusta (paavi Gregorius Suuri valittiin paaviksi v. 590).
Gregoriaaninen kirkkolaulu oli alun perin myös modaalista musiikkia (antiikin Kreikan skaaloille perustuen) ja aluksi se oli munkkien yksiäänistä laulamista, kylläkin kuorolaulamista, mutta samalla vuorolaulamista. Siten siihen alettin etsiä moniäänisiä lopukkeita. 900-1000–luvuilla musiikki alkoi muuttua tieteeksi, jota munkit luostareissaan tutkivat ja nimesivät erilaisia sävelten korkeuseroja, intervalleja, sekunti, terssi, kvartti, kvintti, seksti, septimi, oktaavi… konsonanssit, dissonanssit (yhteensoivat intervallit, riitaintervallit).
Tästä kaikesta musiikin tutkimisesta syntyi nuottikirjoituksen keksiminen, joka alkoi 900-luvulta (valmis 1100-luvulla), josta sitten vähitellen kehittyi moniääninen kirkkolaulu, kun alettiin tutkia eri intervallien yhteensopivuutta; ääni vasten ääntä, nuotti vasten nuottia. Ja kun nuotit nuottipaperilla olivat pisteitä niin piste vastaan pistettä oli latinaksi punktus kontra punktus, josta kontrapunktin nimikin tulee.
Tämän ennen Bachia sävelletyn kontrapunktisen musiikin suuria nimiä ovat mm. italialainen Pier Luigi Palestrina, (1524–1594) ja hollantilainen Orlando di Lasso. Tämä ensimmäinen musiikin kehityksen suuri nousu tapahtui renessanssin aikoina Italiassa ja Hollannissa. Tuonaikaiset kirkkomuusikot kehittivät myös musiikkinsa muotopuolta, musiikkia sävellettiin kaanoneiksi (Jaakko kulta) tai fuugiksi. Molemmissa näissä muodoissa teemaa kehitellään eräänlaisena takaa-ajona, jota fuga merkitseekin. Fugassa samat kaksi – kolme sävelaihetta kertautuu, ajaa takaa toinen toistaan lähtien samalta tai eri sävelkorkeudelta.
1500-luvulla tapahtui Italiassa kulttuurin kaikilla alueilla suuria. Syntyi renessanssi kaiken taiteen ja myös musiikin alueella. Renessanssi oli kulttuurin uudelleen elpymistä. Syynä tähän on marxilaisittain sanottuna tuotantovoimien kehitys. Opittiin rakentamaan parempia työvälineitä, parempia sahoja, höyliä, poria, talttoja, nauloja, liimoja, maaleja ja niiden myötä parempia laivoja, kärryjä, tarkempia kelloja jne. Mutta opittiin myös
rakentamaan entistä parempia soittimia. Soittimet kehittyivät – viulunrakennus, urut, klavikordit, huilut -, mutta samalla, kun soittimien laatu koheni, kehittyivät myös muusikot.
Musiikin kehityksessä tapahtui siirtyminen kolmanteen tasoon, uusi suuri kehitysaskel, kun polyfonisesta musiikista kehittyi sävellajeihin ja sointuihin perustuva musiikki 1500-luvun lopulla. Italiassa nousi hienoja säveltäjiä kuin tatteja elokuisessa metsässä. Syntyi erityinen kolmiosainen “Konsertto Grosso” sävellysmuoto, jonka suurin nimi Italiassa on eittämättä Antonio Vivaldi, muita nimiä ovat mm. Frescobaldi, Thomaso Albinoni, Gabrieli, Arganelo Corelli, Tartini, Claudio Monteverdi (oopperan isä). Konsertto Grosso muodosta alkoi kehittyä nykyinen länsimainen klassinen musiikki, se jo oli sitä.
