Työväenliike,
sinun ja minun liikkeemme,
me, sinä ja minä,
minä jo vanha mies,
rypyissäni nautittua elämää,
me olemme työväenliike,
olemmehan osallistuvia,
tai olemme olleet.
Olen outo kummajainen,
erilainenkin,
enhän aja vapaata
piriä, kannabista,
en tajunnanlaajentajia,
en kemiallista vettä,
vain elämää
nykyhetkessä,
siinäkin on tarpeeksi
ja siitäkin
tulee krapula.
Mitä sinä hyödyt
liikkeestämme,
työmies nykypäivän,
olemmeko vain elementti,
sekin pirstaleinen,
joka otetaan käyttöön,
kun palkkajohtajamme
tarvitsevat mainosta,
laatuaikaa viestimissä?
Työväenliike,
silloin ennen,
kun minäkin
olin rypytön,
hiukseni suortuivat
silmilleni, korvilleni,
paljonko kostui
työmiehen asia,
jokin muu kostui,
paljonko muuttui
työläisen elämä,
muu kyllä muuttui.
Me juhlimme ja naimme
elimme vapauden aikaa,
taistelimme
patjamme pöllyten,
vuorokaudessa oli
kuusikymmentä tuntia,
ja tästä totisesti
tuli haavanlehtikrapula,
mutta mitä hyödyit,
työmies?
Punaviini maistui,
mitään en kadu,
kuinka katuisinkaan,
mitä katuisin,
enhän muista kaikkea?
Katuisinko krapulaa,
joka lähti
sillä, millä tulikin,
katuisinko naisia,
saman aatteen tyttäriä?
Ei, en kadu heitä,
sillä silloin minullakin
toimi kännissäkin,
kuten mieleni
ja kielenikin,
luulisin,
puhuimme myös
työmiehestä,
ainakin joskus.
Jaoimme työväenliikkeen,
jakauduimme ameeboiksi,
jokainen työmies
sai oman ja ainoan
oikeassa olevan
puoluesirpaleensa,
oman äänensä
pikkulehdessä kuuluviin.
Kadotimme vain
vanhetessamme, rypyttyessämme,
seksuaalisen kykymme myötä
kyvyn toimia yhdessä,
oikeiksi opeiltamme
itsekukin meistä,
teorioista ja dogmeista,
mitä sinä, työmies,
siitä hyödyt?
Juhani Valo
